Voiko olla enää parempaa sunnuntaiaamun aloitusta kuin juoksulenkki rakkaan koiraystävän kanssa? Alun pienestä vastustelusta huolimatta Alpi innostui juoksemisesta ja jolkotteli tyytyväisenä miun vieressä juurikaan huomioimatta ympäristön lintuja tai muita hajuja. Kadut olivat myös varsin tyhjät. Kukaan muu hullu ei ollut lähtenyt vielä niin aikaisin lenkkeilemään. Mietin vaan myös, miten ihana tää miun kotikaupunki on. Täällä on niin hyvä asua ja elää.
Tarvitsisin jonkun piiskaajan tuohon juoksemiseen, sen verran kammottavalta se tuntuu aina, riippumatta kunnosta (joka ei tällä hetkellä taida olla mikään paras mahdollinen). Mitäpä en taas koiran eteen tekisi. Luultavasti lähtisin yksin jumppaan tai rullaluistelemaan, mutta koira vie miut juoksemaan.
Juokseminen ei ole koskaan ollut miulle mikään lempilaji, vaan pikemminkin pakkopullaa ja vain pakollisesti tehtävä asia tavoitellessa muita asioita. Nuorempana muodostelmaluistelua harrastaessani suoritin kyllä tunnollisesti pakolliset lenkit, mutta en koskaan nauttinut juoksemisesta. Myös se, että tiedän miten hyvää se kropalle ja mielelle tekee, auttaa minua tällä hetkellä jotenkin motivoitumaan juoksemiseen. Toivottavasti Alpikin nauttii juoksemisesta. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti